Ruusu- ja henkilökuvaa Hatanpään arboretumissa

Hatanpään kartanopuisto, arboretum ja varsinkin arboretumin ruusutarha
ovat todennäköisesti Tampereen suosituimpia kuvauspaikkoja hää-, rippi- ja ylioppilaskuviin. Lisäksi sadat ihmiset vierailevat ruusutarhassa ja kuvaavat ruusuja parhaaseen kukinta-aikaan elokuussa.

Järjestin 9. elokuuta valokuvakävelyn, jonka aineena oli perehtyä sekä ruusujen että henkilöiden valokuvaamiseen juuri tässä ympäristössä. Kesäinen korkeapaine oli vihdoin saavuttanut Suomen ja aurinko paistoi vierailumme ajan pilvettömältä taivaalta. Pääsimme siis mukavasti harjoittelemaan valokuvaamista toisaalta hyvissä ja toisaalta huonoissa olosuhteissa.

Ruusujen ja ruusutarhan kuvaamisesta

Ruusutarhan ruusut on istutettu riveihin siten, että yhtä lajikkeet vaihtuvat muutaman metrin välein. Kaikkiaan lajikkeita on lähes 200 erilaista. Alueella on ruusujen välissä suhteellisen isoja nurmialueita, joilla vilkkaana päivänä käyskentelee kymmeniä ihmisiä.

Edellämainituista syistä johtuen ruusujen osuus näyttäisi pieneltä koko tarhasta otetussa yleiskuvassa. Niinpä jo senkin vuoksi kannattaa yleiskuva ottaa normaalia silmäkorkeutta matalammalta ja sommitella niin, että kuvan etualalla on jokin kukkiva ruusuistutus. Kuvakulma ja sommittelu vähentävät tavallaan turhan nurmialueen pinta-alaa kuvassa ja lisäävät myös kolmiulotteisuuden tuntua. Kuvaan tulee lähialue, keskialue ja tausta.

Saavuimme arboretumin ruusutarhaan Hatanpään kartanon suunnasta, jolloin etenimme auringon suuntaan. Otimme ruusuista joitakin kuvia vastavaloon kohti aurinkoa. Niistä huomasimme, että esim. ruusupensaiden varjo-alueet näyttivät syvänmustilta kuvassa; Kameran kenno ei kertakaikkiaan pysty tallentamaan samaan aikaan sävyjä kirkkaan auringonpaisteen ja tumman varjon alueilta. Esimerkkikuvan (alla) kuvasi Kaisu Lähde.

Asiaa voisi korjata käyttämällä salamavaloa tai heijastinta, jolla valaistaan kirkkaan auringonpaisteen muodostamaa varjoa. Itse ratkaisin tilanteen toisin, ja vaihdoin kuvaussuunnan siten, että aurinko paistoikin sivulta. Tällöin pimeän mustan osuus kuvassa vähenee ja kukkien rakennekin on kuvasta vielä kohtuullisesti erotettavissa. Pehmeä vastavalo tai etuviistosta tuleva valo toistaisi kukkien muodot parhaiten.

Esimerkkikuvassani sommittelin lähinnä itseäni olevan ruusuryhmän kukat kuvan alareunaan. Melkein kuvan oikeasta reunasta lähtee ruusurivistö (punainen-valkoinen-punainen), joka johdattaa katsetta pidemmälle kuva-alalla. Katse pysähtyy keskialueen ja taustan rajakohdassa oleviin ihmisiin, jotka ovat tulleet katselemaan ruusuja. Taustan puut ovat varsin tummia. Kuvaa voisi käsitellä tietokoneella siten, että varjoalueet saisi vaaleammiksi. Jätin muokkauksen kuitenkin tekemättä kaikkiin näihin kuviin, koska haluan demonstroida samalla niitä vaikeuksia, mitä kirkas auringonpaiste tuo mukanaan.

Monet kukkakuvat otetaan siten, että kamera osoittaa suoraan kohti kukkia ja etualalla olevat kukat täyttävät koko kuva-alueen. Kuvasta saattaa tulla yksitoikkoinen eikä katse siinä kauan jaksa viipyillä. Oheinen kuva otettu juuri tällä tavalla. Lisäksi kuvan valoisin kohta (vasemmanpuoleinen kukka) osoittaa melko suoraan kohti aurinkoa, jolloin valokaan ei tee kuvaan juurikaan syvyysvaikutelmaa.

Kuvan saa mielenkiintoisemmaksi, kun kuvan sommittelee siten, että kukkia on ainakin kahdessa tasossa. Tällöin katse liikkuu kuvassa ja löytää siitä koko ajan uusia asioita.

Henkilö puiden varjossa

Aurinkoisena päivänä varjoon lankeaa valo jokaisesta vapaasta suunnasta, jolloin valo on hyvin pehmeää. Jos varjoisaan paikkaan kuitenkin paistaa aurinko esimerkiksi puun lehtien välistä, ylivalottuvat aurinkoiset laikut, jos varjossa olevat kuvan pääkohdat ovat edes suurin piirtein oikein valottuneet.

Esimerkkikuvissa puun alla varjossa olevan henkilön käsivarteen tulee todella ikävät kuviot puun lehtien varjoista.

 Ensimmäisen esimerkkikuvan olen pyrkinyt valottamaan siten, että kuva ei olisi ylivalottunut mistään kohdasta. Tällöin kasvot jäävät selkeästi alivalottuneiksi.

Toisen esimerkkikuvan valotin niin, että kasvot tulevat vähän vaaleammiksi. Tällöin ne kohdat ihossa, johon aurinko on osunut, ovat niin ylivalottuneita, että niitä ei voi edes kuvankäsittelyllä pelastaa. Hauska huomata, että puunrunko on sen verran tumma, että sen aurinkoisetkin paikat säilyvät jokseenkin kameran tallentaman sävyalueen rajoissa.

Henkilö ruusujen keskellä

Emme tyytyneet kuvaamaan ruusuja ja henkilöitä erikseen. Seuraavaksi yhdistimme ruusut ja henkilöt samaan kuvaan. Kirkkaalta taivaalta paistavan auringon luomat jyrkät varjot hankaloittavat myös henkilökuvausta: Kasvojen varjopuoli jää ihan mustaksi tai valopuoli tulee liian vaaleaksi.

Valo- ja varjopuolen kontrastiongelman voi ratkaista ainakin neljällä tavalla:
– Kuvataan vastavaloon ja valaistaan varjopuolelle jäävät kasvot salamalaitteella
– Kuvataan kuten halutaan, mutta käytetään salamavaloa täytevalona
– Käytetään jotakin heijastinta heijastamaan valoa kasvojen varjopuolelle
– Asetellaan kuvattava siten, että jyrkkä varjo haittaa mahdollisimman vähän

Kävelyyn osallistuneilla ei kameroissaan ollut salamalaitteita, joilla helposti olisi saanut aikaiseksi täytevaloa. Täytevalon käyttöä kannattaisi kyllä opiskella tai ainakin lukea oman kameran käyttöohjeesta aihetta käsittelevät kappaleet.

Aluksi siis valitsimme em. vaihtoehdoista viimeisen, ja asettelimme kuvattavan katsomaan suoraan kohti aurinkoa. Kuvattavalle tämä vaihtoehto on todella epämiellyttävä: Aurinko on niin kirkas, että silmiä on mahdotonta pitää avoinna. Toisaalta silmien siristely voi myös tehostaa kuvan välittämää viestiä: ”Päivä on niin aurinkoinen, että oikein silmiin sattuu.”

Suoraan edestäpäin paistava aurinko luo nenän ja kaulan alle tumman varjon. Puhutaan ns. perhosvalosta, joka on saanut nimensä nenän alle tulevan varjon lentävää perhosta muistuttavasta muodosta. Pään asentoa muuttamalla varjon saa sopivan kokoiseksi.

Esimerkkikuvaan piti saada tietenkin myös ruusuja etualalle. Tätä kuvaa tarkemmin katsellessa huomaa, että taustalla rakennuksen editse menevä polku kulkee kuvattavan henkilön pään läpi korvasta korvaan.

Kun leukaa nostaa hieman ylemmäs, nenän alla oleva varjo jää pienemmäksi. Tässä kuvassa on käytetty myös kuvattavan vasemmalla puolella vaaleaa heijastinta, jolla varjokohtia saa vaalennettua. Heijastin tulee sijoittaa siten, että se ei ole kuvattavan takana vaan mieluummin kuvattavan ja kameran välisellä alueella. Jos heijastin on kuvattavan takana, alkaakin näyttää siltä, että valo tulisi ikään kuin takaa.
Edellisissä kuvissa olin sommitellut kuvattavan henkilön vasempaan alaneljännekseen. Seuraavalla kuvalla havainnollistan mitä tapahtuu, jos kuvattava onkin keskellä kuvaa. Kuva ei ole enää yhtä mielenkiintoinen katsella. Sommittelussa on vielä ongelmana polku, joka kulkee pään läpi. Sitä ryhdyin korjaamaan seuraavaksi.

Nyt polku jää kuvattavan taakse hartialinjan alapuolelle. Tässä kuvassa häiritsevät etualan korkeat ruusunnuput, pään takana olevat henkilöt ja kuvattavan kasvojen oikeanpuolen ja taustan sävymaailman samankaltaisuus: Kuvasta ei selkeästi näe missä kasvot loppuvat ja taustan rakennuksen seinä alkaa.

Ensiksi taivuttelimme vähän ruusunoksia, mutta taustan ja kasvojen oikean puolen kontrastiongelma jatkuu edelleen. Lisäksi kasvojen oikea reuna on aivan liian lähellä talon reunaa.

Pyysin mallia siirtymään hieman eteenpäin, jolloin kasvojen oikean puolen taakse tuli tumma pensas ja kasvot erottuvat nyt selkeästi taustasta.
Jälkiviisaana kuvan sommittelua voi arvioida vielä lisää. Vasemmalla etualan epäterävät ruusunnuput kaivavat kuvattavan korvaa, taustan punaiseen pukeutunut henkilö varastaa huomion ja talon kulma ikäänkuin kasvaa kuvattavan päästä. Tällaisia asioita ei välttämättä kuvaamisen tohinassa huomaa. Siihen tulisi kuitenkin pyrkiä ja ennen laukaisimen painallusta tulisi katsoa koko kuva-ala vielä kerran läpi ja tutkia korjattavia kohtia.

Ruusut voi sommitella myös kehykseksi kuvattavan ympärille. Tässä kuvassa on havainnollistettu myös toista – eikä niin kivuliasta – tapaa sijoittaa kasvojen muodostamat varjot. Kuvattava kääntää päänsä niin, että nenän muodostama varjo asettuu – sopivan kokoisena – posken ja ylähuulen väliselle alueelle.

Lopuksi tutkimme perinteisempää kuvattavan asettelua, joka on varmaankin monelle tuttua esim. kotipuutarhassa otetuissa kuvissa. Monestihan kuvattava asetellaan kauniin puun tai kukkivan perennan tai pensaan eteen. Näissä kuvissa etuala jää helposti tylsäksi ja kuvattava näyttää enemmän pönöttävältä kuin on ollut tarkoitus.

Tätä kuvaa varten etsimme ruusutarhasta paikan, jossa saisimme taustalle ruusuja mutta myös etualalle jotain mielenkiintoista. Yrityksestä huolimatta kuva jää vähän tylsäksi, eikä siitä oikein selviä mikä on pääkohde. Tämän kuvan pääkohde voisi olla henkilön sijasta yhtä hyvin ruusut tai koko puisto ja kaikki siellä olevat ihmiset.

Ryhdyin korjaamaan kuvaa kuvaamalla alempaa, jolloin etualan ruusut peittävät istutusrivistöjen välissä olevaa nurmialuetta. Pyysin myös kuvattavaa hieman kauemmaksi taustan ruusuista, jolloin tausta ja päähenkilö erottuvat selkeämmin toisistaan. Myös tässä kuvassa edelliseen kuvaan verrattuna käyttämäni pidempi polttoväli helpottavat etualan, taustan ja pääkohteen erottamista toisistaan.

Korjattavaa tähänkin kuvaan silti jää. Taustan korkea kuusi on vähän ikävällä kohdalla ja se näyttää jatkuvan henkilön päästä. Lisäksi valo olisi ollut kuvattavalle edullisempi, jos kuvattavan olisikin sijoittanut kuvan oikeaan reunaan ja katsomaan vasemmalle. Tällöin kuvattavan varjon puoleinen poski olisi ollut kohti kameraa (kts. edellinen ruusujen kehystämä kuva). Vasemmalle suuntautuva katse taas olisi viestinyt historiaan ja menneeseen keskittymisestä. Koska luemme tekstiä vasemmalta oikealle, luo oikealle suuntautuva katse vaikutelman tulevaan keskittymisestä ja tulevan tarkastelusta.

Kaikenkaikkiaan kuvakävely Hatanpään arboretumissa oli mielenkiintoinen tapahtuma sekä itselleni että mukana olleille. Jatkoa varmasti seuraa!